Lapsuus ja nuoruusvuodet
Ilmari Kiannon vanhemmat olivat Calamniuksen pappissukuun (Kalajoki) kuuluva Pulkkilan kappalaisen August Benjam Calamnius (1834-1915) ja Cecilia Septimia Catharina Lundahl (1842-1924). Perheessä oli kahdeksan lasta joista Ilmari oli kuudes. 1819 August Benjamin Calamnius valittiin Suomussalmen kirkkoherraksi ja perhe muutti Pulkkilasta Suomussalmelle Karhuvaaran pappilaan.
Kianto kävi koulunsa Iissä ja Oulussa ja pääsi ylioppilaaksi Oulun lyseosta v. 1892. Koulussa hän mm. toimitti oppilaskunnan lehteä. Hän aikoi ensin veljensä Volmarin esikuvan mukaisesti upseerin uralle ja palveli vapaaehtoisena Oulussa 4:ssä Suomen Tarkk'ampujapataljoonassa 1892-1893. Keväällä 1893 pataljoona matkusti sotaharjoituksiin Krasnoje Seloon, Pierarin lähelle ja Kianto kirjoitti näistä kokemuksistaan leirikirjeitä Suometar-lehteen. Eräs moskovalainen lehti arvosteli Kiantoa separatistiksi näiden leirikirjeiden vuoksi ja tästä seurannut kohu aiheutti hankaluuksia Kiannolle. Kiannon sotilaselämään kohdistuneet romanttiset kuvitelmat olivat jo haihtuneet ja niinpä hän päätti erota armeijasta ja lähteä takaisin opiskelemaan Helsingin yliopistoon, jonne hän menikin syksyllä 1893.
Kianto julkaisi 22-vuotiaana esikoiskirjansa Väärällä uralla armeijakokemuksistaan. Hän tunsi luonnonlyriikan omimmaksi alakseen ja julkaisi kirjat Soutajan lauluja (1896), Hiljaisina hetkinä (1897) ja Lauluja ja runoelmia (1900). Entinen koulutoveri Eino Leino auttoi häntä runojen valikoimisessa.
Runoilijamaisteri
Kianto opiskeli Helsingin Keisarillisessa Aleksanterin Yliopistossa pääaineinaan venäjän ja suomen kieli hylättyään aikeensa lukea teologiaa promovoitiin filosofian maisteriksi v. 1900. Kianto oli mukana perustamassa Suomalaista Kaunokirjailijaliittoa v. 1897. Hän täydensi venäjän kielen opintojaan stipendiaattina Moskovassa 1901-03, mistä kokemuksistaan hän oli kirjoittanut kirjan Moskovan maisteri. Kianto teki tänä aikana myös pitkän kiertomatkan Etelä-Venäjällä, tätä matkaa hän kuvasi 1903 ilmestyneessä matkakirjassaan Kiannan rannoilta Kaspian poikki v. 1902.
Kianto suomensi mm. Leo Tolstoin Kuolema- ja I. A. Gontsharovin Herra Oblomov -teokset. Hän ryhtyi Tolstoin aatteiden kannattajaksi ja kävi Tolstoin kanssa kirjeenvaihtoa. Kianto kuului Suomen tunnetuimman tolstoilaisen Arvid Järnefeltin ystäväpiiriin. Tolstoin vaikutuksesta hän erosi kirkosta kun uskonnonvapauslaki tuli voimaan ja solmi Suomen ensimmäisen siviiliavioliiton Ruotsissa Helsingborgin kaupungin raatihuoneella 18.07.1904 torniolaisen kultasepän tyttären Hildur Molnbergin kanssa, johon Kianto oli tutustunut keväällä 1904 tämän tultua Suomussalmelle postinhoitajan sairauslomasijaiseksi. Kianto ei silti ollut ateisti vaan tolstoilaisuuden mukaisesti vannoutunut "henkilökohtaiseen uskoonsa", jossa ei ollut sijaa uskonlaitoksille.
Syksyllä 1904 Kianto asettui vaimonsa kanssa Kajaaniin, jossa hän toimi kielten opettajana Kajaanin yhteiskoulussa. Vuoden 1905 suurlakon jälkeen Kianto heittäytyi innokkaasti mukaan politiikkaan Kajaani-lehden toimittajana sillä seurauksella että hän menetti 1906 opettajantoimensa. Kianto oli mukana perustamassa nuorsuomalaista puoluetta vuonna 1905.
Korpikirjailija
Kianto päätti nyt omistautua kirjailijan uralle ja muuttaa perheineen kotiseudulleen Suomussalmelle. Hän hankki Metsähallitukselta 7 hehtaarin vuokrapalstan Leppikanta-nimisestä niemekkeestä Kiantajärven rannalla ja rakennutti sinne vuosina 1910-1912 Turjanlinna -nimisen kirjailijankotinsa. Turjanlinnan valmistuttua Kianto muutti sinne Suomussalmen pappilasta jossa hän oli asunut perheensä kanssa vuodesta 1909 lähtien. Hän oli virallisesti kruununtorppari ja harjoitti pienessä mittakaavassa maanviljelyä ja karjanhoitoa mutta käytännössä Kianto sai tulonsa kirjallisilla töillään. Turjanlinnan palstan erottamisen yhteydessä Kiannolla oli ollut erimielisyyksiä Metsähallituksen edustajien kanssa ja näistä riidoista Kianto sai aiheen kirjoittaa romaaninsa Metsäherran herjaaja.
Ilmari Kianto julkaisi 1909 ensimmäisen pääteoksistaan, romaanin Punainen Viiva, jossa kuvattiin Suomen ensimmäisten, vuonna 1907 järjestettyjen eduskuntavaalien vaikutusta syrjäisellä Kainuun korpiseudulla asuvien ihmisten elämään. Vuonna 1911 hän kirjoitti Kajaanin maanviljelysseuran tilauksesta Nälkämaan laulun, josta Oskari Merikannon säveltämänä tuli Kainuun oma maakuntalaulu.
Vuosina 1907-1912 Kianto julkaisi useita valtiokirkkoa ja virallista uskontoa arvostelevia teoksia. Romaanissaan Pyhä viha (1908) hän kuvasi avioliittonsa alkuvuosia ja suhdettaan uskontoon. 1909 Kianto kirjoitti novellikokoelman Pikku syntejä, jossa hän esitti omia keksimiään parodioita Raamatun Vanhan testamentin kertomuksista. Kianto piti koko Vanhaa Testamenttia kokoelmana "hebrealaisia satuja". Vuonna 1912 ilmestyi Kiannolta vielä Vapaauskoisen psalttari -niminen teos. Kianto ei itse joutunut syytteeseen näistä kirjoistaan mutta neljä lehteä jotka olivat julkaiseet Kiannon uskontoaiheisia kirjoituksia tuomittiin Jumalan pyhän sanan pilkasta sakkoihin. 1912 Kiantoa uhkasi kuitenkin syyte Mitä meidän pitää uskoa -nimisestä artikkelistaan, mutta Nikolai II:n julistama yleinen armahdus Romanovien hallitsijasuvun 300-vuotisen vallassaolon kunniaksi pelasti hänet.
Kevättalvella 1914 Kianto teki pororetken Vienan Karjalaan. Hän kävi 10 eri kylässä retken aikana, muun muassa Lonkassa, Vuonniskylässä, Aajuonlahdella, Ponkalahdella, Poahkomienvaaralla ja Latvajärvellä. Kianto tapasi retkellään kuuluisia karhunkaatajia, tietäjiä ja runonlausujia. Kianto teki kaikkiaan 8 retkeä Vienan Karjalaan vuosien 1896 ja 1941 välillä. Retkistä merkittävin oli heinäkuussa 1914 jalkaisin tehty matka Suomussalmelta Kuusamon kautta Vienan- eli Valkean meren rantaan. Kiannon oli tarkoitus jatkaa laivalla Solovetskin luostarisaarelle, mutta esnsimmäisen maailmansodan puhkeaminen esti tämän aikeen ja Kianto joutui palaamaan takaisin Suomeen. Tätä retkeään Kianto kuvasi Vienan virroilta, Karjalan kankahilta -teoksessa joka ilmestyi 1915. Ilmari Kianto oli fennomaani, joka myöhemmin halusi liittää Itä-Karjalan Suomeen (mm. runo "Suomi suureksi, Viena vapaaksi..."). Itä-Karjalassa Kianto näki siveellisen suomalaisuuden alkukodin.
Kiannon ensimmäinen avioliitto päättyi käytännössä 1917, kun hän ilmoitti ottavansa toiseksi vaimokseen Sivia Karpin ja julistautui moniavioisuuden kannattajaksi. Kianto joutui tämän takia voimakkaan paheksunnan kohteeksi ja hänelle ja Karpilla oli muun muassa vaikeuksia asunnon saannissa.
Suomen sisällissodan alkuvaiheessa Kianto oleskeli Oulussa ja Hailuodossa ja oli Oulun valtauksen silminäkijä. Kianto asettui valkoisten puolelle ja esitti hyvin jyrkkiä kommentteja muun muassa "punaisista naarassusista" ja vaati pahan pois leikkaamista saastuneesta kansanruumiista teloitusten avulla esimerkiksi Keskisuomalainen -lehdessä 12.04.1918 ilmestyneessä kirjoituksessaan:
"Eikö olisi oikeata tuomiotaktiikkaa ottaa joku prosentti vihollisen toisestakin sukupuolesta - siten siveellisesti vaikuttaakseen näiden kurjiin ammattisisariin? Sudenjahdissa kelpaa maalitauluksi juuri naarassusi ehkä ennemmin kuin uros, sillä metsästäjä tietää, että naarassusi synnyttää yhtä pahoja penikoita, joista on oleva ikuinen vastus. Todistettu on, että Suomen kansalaissodassa punakaartilaiset ovat petoja, monet heidän naisistaan - susinarttuja, vieläpä naarastiikereitä. Eikö ole hulluutta olla ampumatta petoja, jotka meitä ahdistavat? Pyövelin kirves on nyt kerta kaikkiaan pantu Suomen kansan käteen. Suomen kansan yhteiskuntaruumiissa on tehtävä "keisarinleikkaus" - kirurgimme olkoon kansan tuomio."
Kiannon asennetta saattaa selittää se että häntä itseään oli pidetty jonkinlaisena sosialistina hänen vapaan sukupuolimoraalinsa sekä uskonnon ja kirkonvastaisten kirjoitustensa vuoksi ja nyt hän halusi tehdä selvän pesäeron punaisiin ja etsiä jyrkillä mielipiteillään hyväksyntää valkoisten kannattajilta. Venäjän kieltä opiskellut ja pitkiä aikoja Venäjällä oleskellut Kianto muuttui samalla myös venäläisvastaiseksi Suur-Suomen kannattajaksi. Perinteiset valkoisten kannattajat suhtautuivat kuitenkin epäillen "valkoiseksi anarkistiksi" julistautuneeseen Kiantoon, eikä hänen sisällissodasta kirjoittamansa kirja saanut kustantajaa syksyllä 1918.
Sisällissodan jälkeen kesällä 1918 Kianto otti osaa everstiluutnantti Malmin johtamaan Vienan retkikuntaan. Kiannon tehtävänä oli toimia agitaattorina ja saada alueen asukkaat kannattamaan Suomeen liittymistä. Paikallinen väestö pysyi kuitenkin Kiannon pettymykseksi poliittisesti passiivisena eikä innostunut hänen puheistaan. Kianto kirjoitti epäonnistuneesta retkestä matkakuvauksen Suomi suureksi – Viena vapaaksi (1918) ja kirjasen Vienan puolesta – Kauko-Karjalan ikivanhan moraalin säilyttämiseksi, kenttäpuheita (1919).
1924 ilmestyi Kiannon toinen pääteos, romaani Ryysyrannan Jooseppi.
1925 ilmestyi Otavan kustantamana (Hki) K.H.P.V:n veljeskunnalle Kiannon tärkein teos K.H.P.V. Kohtuullisen Hutikan Pyhä Veljeskunta, joka oli yhteiskunnallinen boheemisatiiri. Se oli kertomus Kieltolain aikana Lappeenrannassa perustetusta veljeskunnasta, joka suosi mietoja alkoholijuomia. Vuonna 1978 teoksen luettuaan K.H.P.V:n perustajajäsen Timo Pakkanen perusti Helsingissä, Pub Angleterre'ssä saman nimisen yhdistyksen 12 hengenheimolaisensa kanssa.
Kianto oli hyvin paljon liikkeellä 1920-luvulla ja Turjanlinna oli usein pitkiä aikoja tyhjänä. Kianto matkusti 1926 Puolaan ja Tsekkoslovakiaan ja 1931 hän kävi Virossa. Kiannolla oli näihin aikoihin toinen asunto Terijoen Kellomäellä Karjalan kannaksella, mutta hän asui myös tilapäisesti useilla paikkakunnilla ympäri Suomea. Terijoen mökki oli alkuperäiseltä nimeltään Esterilä mutta Kianto alkoi kutsua sitä Antiloopin luolaksi tai Varpusen häkiksi silloisen naisystävänsä Sirkka-Liisan eli Sigrid Engströmin ihastelunimen mukaan. Kianto asui tässä mökissä useina talvina sillä hän saattoi kirjoittaa siellä teoksiaan rauhassa mikä ei olisi onnistunut Turjanlinnassa.
Vuonna 1932 Kianto sai virallisen eron ensimmäisestä vaimostaan ja hän meni 1933 uusiin naimisiin Elsa-Maria Karppisen (os. Kokko) (1896-1954) kanssa. Hänellä oli kuitenkin samaan aikaan suhde Raakel Nymanin kanssa ja vuodesta 1934 lähtien myös Turjanlinnan palvelustyttönä toimineen Aino Seppäsen ("Aino-Kaino") kanssa. Vuonna 1934 Kianto onnistui myös 8 vuoden ponnistelun jälkeen lunastamaan Turjanlinnan palstan itsenäiseksi tilaksi.
1930-luvulla Ilmari Kiantoa ahdistivat taloudelliset vaikeudet. Hän oli velkaa kustantajalleen Otavalle yli 600 000 markkaa ja jouluaattona 1936 Turjanlinna uhattiin ulosmitata lähes 15 000 markan veloista Suomussalmen kunnalle. Turjanlinna kuitenkin pelastui sillä kertaa kun Kiannon hyväksi järjestettiin kansalaiskeräys. Näiden vaikeuksiensa keskellä Kianto vieraili tammikuussa 1937 Ryysyrannan Joosepin esikuvan talossa ja saattoi hieman katkerana todeta: "Kauhala, entinen oikea Ryysyranta, on vaurastunut ja tullut niin herraskaiseksi ettei sinne viitsi poiketakaan."
